Se oli tässä, ja ei ollutkaan

Päivä päivältä
kaikki vajoaa.
Alas alas
tyhjyyteen,
tarkoituksetomuuteen,
turhuuteen

Hetki hetkeltä
kaikki tuntuu turhalta.
Onko meillä päämäärää?
Sitäkö tavoitellaan
Tarpeellista?
Hyödyllistä?

Mitä hyötyä tästä
työstä
oikeastaan onkaan?

"Ei elämästä selviä hengissä"
sanoi hän
Niin en minäkää selviä
Apua
Romahdan
kohta

Liika on aina liikaa

Se toinen todellisuuteni

Uni ja pahimmat painajaiseni sekoittuvat mielessäni yhdeksi todellisuudeksi. En enää tiedä missä olen ja kuka olen oikeasti. Ainoa todellisuus, jonka enää tunnistan on tämä harmaus ympärilläni. Se kuori, jonka taakse kätken itseni. En usko, että olen enää mitään muuta.
Herään huomatakseni saman unen jatkuvan päivästä toiseen, tunti tunnin perään sekunninkaan tuntumatta erilaiselta. En tiedä kuinka kauan olen tällä tavalla elänyt, enkä tiedä kuinka pitkään tulen kestämään tätä. Jatkan hamaan maailman loppuun asti eläen todellisuutta, jota ei ole olemassa. Todellisuutta, jossa ihmiset näkevät minut onnellisena ja täydellisenä. Sellaisena kuin ennen olin.
Nyt olen jotain muuta. Hän, joka ei onnistu. Hän, joka ei osaa. Hän, joka ei yritä. He sanovat, että olen muuttunut, erilainen. Etten hymyile kuten ennen. Suuni venyy aina silloin virneeseen ja vakuutan olevani kunnossa. Kaikki on hyvin. Minä olen aina kunnossa ja kaikki on aina hyvin.
En voi enää muuta kuin teeskennellä. Minun todellisuuteni ei ole enää heidän todellisuutensa. En tiedä kuinka elää siinä todellisuudessa, joka muille on oikea. Se ihana entinen todellisuus.
Uneni ovat nyt todellisuuteni. Silloin olen turvassa. Tai niin luulin, kunnes tajusin, että olen loukussa. Lukittuna omaan tilaani.
Näin on silti paras. Oman pääni sisällä olen turvassa. Olen aina ollut.
Tämä todellisuus, tämä aika, tämä elämä. Tämä maailma, minun maailmani.

Kuinka tässä kävikään näin?

Muistoja menneitä
tunteita unohdettuja.
Mistä on kaipaavat kyyneleet tehty?
Missä on unohdus
ja sen suoma rauha?

------------------------------------

Kuinka poistaa ahdistus?
Se pieni ääni sydämessä,
se käskee lopettamaan.
Niin se käskee
ja minä en tottele.

Ymmärrys

Toinen ymmärrä toistaan.
Onko empatiaa olemassakaan?
Myötätuntoa kun antaa
ja toisesta huolta kantaa,
kuinka toinen siihen vastaa?

"Milloin loppuu tää piina?
Kuinka päättää tää matka?"

Vaikka ei ole keinoa toista täysin ymmärtää,
täytyy silti käsittää,
että toinen toisesta välittää.


Eikös olekin söpöli... Loppusoinnut ja kaikkea o.o Olin hieman kettuuntuneella tuulella ja sitä rataa, tuo on vähän ontuva ja tönkkö, mutta ihan kiva yritelmä saada aikaan kunnollista runoa jossa voisi olla vielä sanomaakin... Ehkä.