Uni ja pahimmat painajaiseni sekoittuvat mielessäni yhdeksi todellisuudeksi. En enää tiedä missä olen ja kuka olen oikeasti. Ainoa todellisuus, jonka enää tunnistan on tämä harmaus ympärilläni. Se kuori, jonka taakse kätken itseni. En usko, että olen enää mitään muuta.
Herään huomatakseni saman unen jatkuvan päivästä toiseen, tunti tunnin perään sekunninkaan tuntumatta erilaiselta. En tiedä kuinka kauan olen tällä tavalla elänyt, enkä tiedä kuinka pitkään tulen kestämään tätä. Jatkan hamaan maailman loppuun asti eläen todellisuutta, jota ei ole olemassa. Todellisuutta, jossa ihmiset näkevät minut onnellisena ja täydellisenä. Sellaisena kuin ennen olin.
Nyt olen jotain muuta. Hän, joka ei onnistu. Hän, joka ei osaa. Hän, joka ei yritä. He sanovat, että olen muuttunut, erilainen. Etten hymyile kuten ennen. Suuni venyy aina silloin virneeseen ja vakuutan olevani kunnossa. Kaikki on hyvin. Minä olen aina kunnossa ja kaikki on aina hyvin.
En voi enää muuta kuin teeskennellä. Minun todellisuuteni ei ole enää heidän todellisuutensa. En tiedä kuinka elää siinä todellisuudessa, joka muille on oikea. Se ihana entinen todellisuus.
Uneni ovat nyt todellisuuteni. Silloin olen turvassa. Tai niin luulin, kunnes tajusin, että olen loukussa. Lukittuna omaan tilaani.
Näin on silti paras. Oman pääni sisällä olen turvassa. Olen aina ollut.
Tämä todellisuus, tämä aika, tämä elämä. Tämä maailma, minun maailmani.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti