Valo verhojen välistä.
Juova täynnä pölyhiukkasia.
Tanssivat haituvat,
pakenevat tuulta,
avointa ikkunaa,
viileän ilman kosketusta.
-----------------------------------------------------------------------------------
Tuossakaan taas ollut mitään järkeä... Mietin taas kuinka onnea ei saa paperille. Vain surun saa vangittua jne jne. Kaikkea sellasta todella filosofista koskien runoutta. Mutta tuo tuoli jotenkin mieleen kun suljin verhot... Ehkä vaan tuli sellainen tekotaiteellinen lause mieleen ja siitä sitten lähti kehittelemään...
lauantai 30. toukokuuta 2009
tiistai 26. toukokuuta 2009
"7 Days to the wolves" vol 2
Tuulen kosketus tuntui hyvältä kasvoilla ja mikään ei voisi vetää vertoja ratastamiselle. Janne tunsi kuinka jousi painoi hänen selässään jo oikein odotti että se jännitettäisiin kohti saalista. Janne kuvitteli mielessään, kuinka hän jännittäisi jousensa ratsailla ja tähtäisi nuolensa kohti pakoon juoksevaa peuraa. Se yrittäisi epätoivoisesti paeta, mutta pian nuoli iskeytyisi siihen ja tappaisi olentoparan mahollisimman nopeasti.
Hän ratsasti muita edellä ja nopeammin kuin toiset. Ruohikkoinen maa tömisi hänen hevosensa kavioiden alla ja auringon lasku pilkotti puiden lomasta. Tosin pian pitäisi pysähtyä jotta he voisivat lähteä jalkaisin metsään etsimään mahdollisia saaliita. Joten Janne vetti ratsunsa suitsia ja hillitsi sen kävelyvauhtiin. Muut olivat vielä kaukana takana ja odotellessaan että muut saisivat hänet kiinni, Janne tarkkaili ympäristöään siinä toivossa että näkisi jotain jota tähdätä nuolella. Hänen ilmeensä kirkaistui; hän kurotti alaspäin ja veti nuolen viinistä. Juoli asettui melkein itsestään oikealle kohdalle, Janne jännitti jousensa, tähtäsi hetken ja ampui. Nuoli syöksyi ja osui kahlaamon toisella puolella olevaan ahmaa ja se kaatui puoliksi pensaaseen, jota se ilmeisesti oli ollut tutkimassa. Hymy hiipi Jannen huulille ja hän pysäytti hevosensa hakeakseen saaliinsa toiselta rannalta. Oli parempi ensin odottaa muita ja sitten ylittää virta, koska maat Rijekan toisella puolen kuluivat muille ja sinne ei varsinaisesti ollut lupa mennä. Vaikka Jannen kaltaisia lainsuojattomia eivät sellaiset rajat estäneet, tietty varovaisuus ei koskaan ollut pahitteeksi.
Jo ampuessaan Janne oli kuullut lähestyvien kavioiden töminän ja pian olivat hänen kolme ystäväänsä paikalla ja he tiedustelivat mitä kohti Janne oli ampunut. Janne kertoi ahmasta ja he ylittivät virran ripeästi. Vesi oli kylmää ja heidän kengänpohjansa kastuivat virtaa ylittäessä. Toisella rannalla Janne hyppäsi ketterästi hevosensa selästä ja meni tutkimaan ampumaansa eläintä. Ahma makasi kuolleena, pää pusikossa ja Janne kohotti oksia nähdäkseen mitä ahma oikein oli tutkinut. Hänen huutonsa houkutteli muut kolme nuorukaista paikalle ja hekin kumartuivat katsomaan Janne olan yli mitä tämä oikein näki. Keskellä pusikkoa makasi nuori vaaleahiuksinen mies tajuttomana.
-Mitäs tälle tehdään? Janne katsahti tovereitaan kulma koholla.
-Siis onko se hengissä vielä? Eihän me sitä tuohonkaan voida jättäää... Vai voidaanko?
-Mitäköhän Tuomas sanoo jos tuodaan sille peurojen sijaan joku juippi pusikosta? Vanhin heistä, muita pitempi ja viksillä varustettu mies naurahteli taaimmaisena ja muut kääntyivät katsomaan häntä. Kysymys oli tottakai aiheellinen. He eivät tienneet kuka tämä nuorukainen oli ja olisiko turvallista viedä hänet luoliin.
-Eihän me voida sitä kumminkaan tähän jättää sehän kuolee vielä tai jotain... Tuskin tuollainen pätkä meille mitään mahtaa... Jannen äänensävy oli mietteliäs kun hän tarkasteli pusikossa makaavaa muukalaista. Tämä oli pienikokoinen ja vaatteista päätelleen melko varakas. Vaaleat hiukset olivat tahraantuneet otsata vuotavaan vereen. Havva ei ollut suurensuuri ja vuoto oli jo tyrehtynyt, mutta Jannen kävi sääliksi nuorta poloista.
-Otetaan se mukaan, ei me siinä varsinaisesti mitään hävitä. Palautetaan silmät sidottuna mistä löydettiinkin jos siitä ei ole hyötyä. Puhuja oli ryhmän nuorin, hieman ajattelematon punapää. Hänen siniset silmänsä katselivat nyt häntä, tajuttoman sijaan, tuijottavaa kolmikkoa.
-Mitä mä nyt sanoin? Hän naurahti kepeästi ja Janne pyöräytti silmiään leikillisesti.
-Et mitään. Kai meidän pitää ottaa tää mukaan. Jos vaikka nostetaan se mun satulan eteen ja Jani saa sitten jäädä vahtimaan hevosia ja tätä tyyppii kun me metsästetään, kun se niin halusi ottaa sen mukaan.
-Ei ole reilua! Mäkin haluan metsälle! Punapäinen Jani protestoi, mutta vastaan ei ollut sanomista. Löytynyt mies oli Jannen löydös ja hän päätti silloin mitä sille tehtäisiin.
Janne heitti ahman satulansa taakse ja kiinnitti sen siihen nahkahihnoilla tiukasti kiinni. Löydetyn nuorukaisen he nostivat yhdessä Jannen eteen satulaan ja sitten kaikki pääsivät uudestaan kahlaamaan hyiseen veteen. Toisella rannalla Janne alkoi pohtia, kannattiko ollenkaan pysähtyä metsästämään. Hän ei tarkemmin ajateltuna voinut jättää Jania yksin muukalaisen kanssa, joskin tajuttoman, istuskelemaan. Siinä oli omat vaaransa, jos muukalainen olisi vaikka vakooja. Kaikkein järkevintä olisi viedä muukalainen suoraan luoliin ja sitten palata metsästämään. Hevonen olisi jo liian väsynyt siinä vaiheessa, mutta hän voisi lähteä virittäämään muutaman ansan pupujusseille. Muuta pärjäisivät aivan hyvin ilman häntäkin. Ja silloin Janin ei tarvitsisi jäädä vahtimaan mitään vaan hänkin pääsisi metsällä; kaikki siis voittaisivat. Näitä ajatellessaan muut olivat kääntyneet katsomaan häntä.
-Joko mennään? Kysyi viiksekäs mies innokkaana pääsemään eteenpäin.
-Joo, mutta mun kannattaa kaiketi palata takaisin luolille... Janne virkkoi hitaasti, kuin ajatelleen samalla loppuun.
-Viemään tuo vai mitä?
-Joo kun kai se pitäsi saada hoitoon tai jotain... Janne vastasi kysyvästi. Etteköhän te saa pyydystettyä tarpeeksi ilman muakin vai mitä? Hän lisäsi vielä nauraen.
Lopulta heidän tiensä erkanivat. Muut jatkoivat matkaa suojaiseen korpeen, jonne he piilottivat ratsunsa lähtiessään metsään jouset valmiina ampumaan ja Janne palasi samaa reittiä takaisin joen vartta pitkin luolille. Takaisin meni tietysti paljon enemmän aikaa kuin menomatkaan ja aurinko oli jo ehtinyt laskea horisontin taakse, kun hän vihelsi luolan suulla. Ei mennyt pitkään, kun hänen ympärillään oli muutama mies ja naisia auttamassa. He nostivat yhä tajuttomana olevan miehen Jannen edestä satulasta ja kantoivat hänet sisään luolan uumeniin.
Sisällä eräässä peräkammarissa Tuomasta saattanut nainen puhdisti miehen haavan ja jäi vartioimaan tätä hiljaa. Varmuuden vuoksi Janne oli itse jäänyt vartioimaan miestä ja lähettänyt yhden 15 kesäisen pojan asettamaan muutaman ansan hänen puolestaan. Nyt hän istui yhdessä nurkassa hiljaa naista tuijottaen. Keskustelusta ei tulisi yhtään mitään, nainen oli syntynyt mykkänä ja oli Tuomaksen ansiota, että häntä ei oltu poltettu roviolla noitana. Pitkät kiharat virtasivat mustina kiehkuroina yli olkapäiden ja levollinen katse silmissään nainen kuroi umpeen muukalaisen matkaviittaa, joka oli ilmeisesti repeytynyt jossain välissä.
Aika kului ja Janne alkoi odotella Tuomasta saapuvaksi takaisin metsästysretkeltään. Yleensä heidän ei ollut tarvis matkata kovin kauas löytääkseen sopivaa riistaa. Eikä aikaakaan kun Janne jo kuuli vihellyksen ja hetkeä sen jälkeen verho oviaukon edess heilahti ja Tuomas astui peräkammariin rauhallinen ilme kasvoillaan.
-Mitäs täältä löytyy? Luulin että sitä lähdettiin metsästämään eikä pelastusretkelle? Marie voisitkos vähän väistää... Tuomas työnsi naisen hellasti pois edestään, jotta hän näkisi vuoteella makaavan nuorukaisen paremmin. Tuomaksen perässä tusina muutakin saapui kammariin ja osa joutui jäämään ulkopuolelle sen pienuuden takia. Kun kaikki olivat hetken tuijotelleet nukkuvaa hahmoa, hän yhtäkkiä liikahti ja tämän huulista purkautui muutama kirosana; ilmeisesti päätä särki hieman.
Hän ratsasti muita edellä ja nopeammin kuin toiset. Ruohikkoinen maa tömisi hänen hevosensa kavioiden alla ja auringon lasku pilkotti puiden lomasta. Tosin pian pitäisi pysähtyä jotta he voisivat lähteä jalkaisin metsään etsimään mahdollisia saaliita. Joten Janne vetti ratsunsa suitsia ja hillitsi sen kävelyvauhtiin. Muut olivat vielä kaukana takana ja odotellessaan että muut saisivat hänet kiinni, Janne tarkkaili ympäristöään siinä toivossa että näkisi jotain jota tähdätä nuolella. Hänen ilmeensä kirkaistui; hän kurotti alaspäin ja veti nuolen viinistä. Juoli asettui melkein itsestään oikealle kohdalle, Janne jännitti jousensa, tähtäsi hetken ja ampui. Nuoli syöksyi ja osui kahlaamon toisella puolella olevaan ahmaa ja se kaatui puoliksi pensaaseen, jota se ilmeisesti oli ollut tutkimassa. Hymy hiipi Jannen huulille ja hän pysäytti hevosensa hakeakseen saaliinsa toiselta rannalta. Oli parempi ensin odottaa muita ja sitten ylittää virta, koska maat Rijekan toisella puolen kuluivat muille ja sinne ei varsinaisesti ollut lupa mennä. Vaikka Jannen kaltaisia lainsuojattomia eivät sellaiset rajat estäneet, tietty varovaisuus ei koskaan ollut pahitteeksi.
Jo ampuessaan Janne oli kuullut lähestyvien kavioiden töminän ja pian olivat hänen kolme ystäväänsä paikalla ja he tiedustelivat mitä kohti Janne oli ampunut. Janne kertoi ahmasta ja he ylittivät virran ripeästi. Vesi oli kylmää ja heidän kengänpohjansa kastuivat virtaa ylittäessä. Toisella rannalla Janne hyppäsi ketterästi hevosensa selästä ja meni tutkimaan ampumaansa eläintä. Ahma makasi kuolleena, pää pusikossa ja Janne kohotti oksia nähdäkseen mitä ahma oikein oli tutkinut. Hänen huutonsa houkutteli muut kolme nuorukaista paikalle ja hekin kumartuivat katsomaan Janne olan yli mitä tämä oikein näki. Keskellä pusikkoa makasi nuori vaaleahiuksinen mies tajuttomana.
-Mitäs tälle tehdään? Janne katsahti tovereitaan kulma koholla.
-Siis onko se hengissä vielä? Eihän me sitä tuohonkaan voida jättäää... Vai voidaanko?
-Mitäköhän Tuomas sanoo jos tuodaan sille peurojen sijaan joku juippi pusikosta? Vanhin heistä, muita pitempi ja viksillä varustettu mies naurahteli taaimmaisena ja muut kääntyivät katsomaan häntä. Kysymys oli tottakai aiheellinen. He eivät tienneet kuka tämä nuorukainen oli ja olisiko turvallista viedä hänet luoliin.
-Eihän me voida sitä kumminkaan tähän jättää sehän kuolee vielä tai jotain... Tuskin tuollainen pätkä meille mitään mahtaa... Jannen äänensävy oli mietteliäs kun hän tarkasteli pusikossa makaavaa muukalaista. Tämä oli pienikokoinen ja vaatteista päätelleen melko varakas. Vaaleat hiukset olivat tahraantuneet otsata vuotavaan vereen. Havva ei ollut suurensuuri ja vuoto oli jo tyrehtynyt, mutta Jannen kävi sääliksi nuorta poloista.
-Otetaan se mukaan, ei me siinä varsinaisesti mitään hävitä. Palautetaan silmät sidottuna mistä löydettiinkin jos siitä ei ole hyötyä. Puhuja oli ryhmän nuorin, hieman ajattelematon punapää. Hänen siniset silmänsä katselivat nyt häntä, tajuttoman sijaan, tuijottavaa kolmikkoa.
-Mitä mä nyt sanoin? Hän naurahti kepeästi ja Janne pyöräytti silmiään leikillisesti.
-Et mitään. Kai meidän pitää ottaa tää mukaan. Jos vaikka nostetaan se mun satulan eteen ja Jani saa sitten jäädä vahtimaan hevosia ja tätä tyyppii kun me metsästetään, kun se niin halusi ottaa sen mukaan.
-Ei ole reilua! Mäkin haluan metsälle! Punapäinen Jani protestoi, mutta vastaan ei ollut sanomista. Löytynyt mies oli Jannen löydös ja hän päätti silloin mitä sille tehtäisiin.
Janne heitti ahman satulansa taakse ja kiinnitti sen siihen nahkahihnoilla tiukasti kiinni. Löydetyn nuorukaisen he nostivat yhdessä Jannen eteen satulaan ja sitten kaikki pääsivät uudestaan kahlaamaan hyiseen veteen. Toisella rannalla Janne alkoi pohtia, kannattiko ollenkaan pysähtyä metsästämään. Hän ei tarkemmin ajateltuna voinut jättää Jania yksin muukalaisen kanssa, joskin tajuttoman, istuskelemaan. Siinä oli omat vaaransa, jos muukalainen olisi vaikka vakooja. Kaikkein järkevintä olisi viedä muukalainen suoraan luoliin ja sitten palata metsästämään. Hevonen olisi jo liian väsynyt siinä vaiheessa, mutta hän voisi lähteä virittäämään muutaman ansan pupujusseille. Muuta pärjäisivät aivan hyvin ilman häntäkin. Ja silloin Janin ei tarvitsisi jäädä vahtimaan mitään vaan hänkin pääsisi metsällä; kaikki siis voittaisivat. Näitä ajatellessaan muut olivat kääntyneet katsomaan häntä.
-Joko mennään? Kysyi viiksekäs mies innokkaana pääsemään eteenpäin.
-Joo, mutta mun kannattaa kaiketi palata takaisin luolille... Janne virkkoi hitaasti, kuin ajatelleen samalla loppuun.
-Viemään tuo vai mitä?
-Joo kun kai se pitäsi saada hoitoon tai jotain... Janne vastasi kysyvästi. Etteköhän te saa pyydystettyä tarpeeksi ilman muakin vai mitä? Hän lisäsi vielä nauraen.
Lopulta heidän tiensä erkanivat. Muut jatkoivat matkaa suojaiseen korpeen, jonne he piilottivat ratsunsa lähtiessään metsään jouset valmiina ampumaan ja Janne palasi samaa reittiä takaisin joen vartta pitkin luolille. Takaisin meni tietysti paljon enemmän aikaa kuin menomatkaan ja aurinko oli jo ehtinyt laskea horisontin taakse, kun hän vihelsi luolan suulla. Ei mennyt pitkään, kun hänen ympärillään oli muutama mies ja naisia auttamassa. He nostivat yhä tajuttomana olevan miehen Jannen edestä satulasta ja kantoivat hänet sisään luolan uumeniin.
Sisällä eräässä peräkammarissa Tuomasta saattanut nainen puhdisti miehen haavan ja jäi vartioimaan tätä hiljaa. Varmuuden vuoksi Janne oli itse jäänyt vartioimaan miestä ja lähettänyt yhden 15 kesäisen pojan asettamaan muutaman ansan hänen puolestaan. Nyt hän istui yhdessä nurkassa hiljaa naista tuijottaen. Keskustelusta ei tulisi yhtään mitään, nainen oli syntynyt mykkänä ja oli Tuomaksen ansiota, että häntä ei oltu poltettu roviolla noitana. Pitkät kiharat virtasivat mustina kiehkuroina yli olkapäiden ja levollinen katse silmissään nainen kuroi umpeen muukalaisen matkaviittaa, joka oli ilmeisesti repeytynyt jossain välissä.
Aika kului ja Janne alkoi odotella Tuomasta saapuvaksi takaisin metsästysretkeltään. Yleensä heidän ei ollut tarvis matkata kovin kauas löytääkseen sopivaa riistaa. Eikä aikaakaan kun Janne jo kuuli vihellyksen ja hetkeä sen jälkeen verho oviaukon edess heilahti ja Tuomas astui peräkammariin rauhallinen ilme kasvoillaan.
-Mitäs täältä löytyy? Luulin että sitä lähdettiin metsästämään eikä pelastusretkelle? Marie voisitkos vähän väistää... Tuomas työnsi naisen hellasti pois edestään, jotta hän näkisi vuoteella makaavan nuorukaisen paremmin. Tuomaksen perässä tusina muutakin saapui kammariin ja osa joutui jäämään ulkopuolelle sen pienuuden takia. Kun kaikki olivat hetken tuijotelleet nukkuvaa hahmoa, hän yhtäkkiä liikahti ja tämän huulista purkautui muutama kirosana; ilmeisesti päätä särki hieman.
"7 Days to the wolves"
Aivan siis tämä on se minun paljon puhumani äikän myöhästynyt tehtävä... Ja vielä surkeasti kesken kaiken lisäksi... Jaa siis tuota, tällä hetkellä en ole varma onko tämä fanfictionia vai ei :D. Saa nähdä sitten myöhemmin keitä tänne ilmestyy...
------------------------------------------------------------------------------------
Tuomas katseli kuuden pennun temmellystä karhuntaljalla vieno hymy huulillaan. Niiden vinkaisut ja pienet murahdukset saivat hänet tuntemaan itsensä onnekkaaksi. Olihan hänen sutensa saanut näin hienon pesueen aikaiseksi. Pentujen vieressä makaileva naarassusi myös katseli pentujen touhuja ja vahti niitä silmä kovana. Siinä ajatuksissaan seisoessa Tuomas ei huomannut kuinka häntä muutaman vuoden nuorempi nainen tuli hänen viereensä ja jäi katselemaan pentuja. Aika kului ja hiljalleen pennut vetäytyivät emon ympärille lepäämään ja hakemaan ruokaa. Se muistutti Tuomakselle että hänellä oli töitä tehtävänä ja samassa hän huomasi naisen vierellään. He hymyilivät toisilleen ja nainen viittasi Tuomasta kävelemään kanssaan kohti suuren luolan suuaukkoa.
Siellä heitä odotti seitsemän miestä seisoskellen rennosti ja poltellen kessua. Heidän ympärillään pyöri viitisen sutta jotka jo innokkaasti odottivat matkaa metsän siimekseen. Kun tuomas lähestyi naisen saattaman joukkoa, he ryhdistäytyivät ja muutamat poimivat maahan laskemansa pitkät jouset olalleen. Tunnelma oli hilpeä kun Tuomas jakeli ohjeita:
-Normaali jako, alueelle on kai jo lähetetty tiedustelijoita; ovatko he jo palanneet?
-Kyllä he ovat, alueen pitäisi olla melko turvallinen. Ei yhtään sotilaspartiota monen kilometrin säteellä ja tänään kyläläiset eivät metsästä. Vastasi vanhin, miehistä. Hänen tuuhea musta partansa alkoi jo hieman harmaantua, mutta silmissä loisti yhä sama kirkas katse kuin nuoremmilla silmäpareilla hänen ympärillään.
-Hyvä tänään en halua ongelmia. Pelkkää metsästystä, ei ryöstelyä... Paitsi jos saalis on erityisen houkutteleva. Tuomas virnisti ilkikurisesti ja nauroi naisen paheksuvalle katseelle. Muutkin miehet nauraa höröttivät, mutta he kuvittelivat lasteja kalliita kankaita, ruokaa ja arvoesineitä. Niistä voisi saada hyvän hinnan kauempana kaupungissa.
-Kyllä, siis ketkä ovat lähtemässä ratsain Rijekan alajuoksulle? Neljä miehistä ilmoittautui ja Tuomas nyökkäsi hyväksyvästi. Miehet olivat nuorempia ja jäntevämpiä kuin muut, erikoistuneita metsästämään ratsain.
-Hyvä menkää ja palatkaa saaliin kanssa. Tuomas odotti kunnes neljä nuorukaista katosi metsän siimekseen ja kääntyi jäljelle jääneiden kolmen miehen puolen. He olivat rotevia ja eläneet muutaman kesän enemmän kuin jo lähteneet nuorukaiset.
-Lähdetään, haluan saada tänään karhua illalliseksi. Tuomas vinkkasi silmää, halasi naista vierellään ja he poistui luolasta susien seuraamana.
Heidän mentyään nainen jäi hetkeksi katsomaan metsään, joka oli nielaissut Tuomaksen ja kääntyi sitten takasiin sisälle mennäkseen auttamaan muita luolaan jääneitä päivän askareissa.
------------------------------------------------------------------------------------
Tuomas katseli kuuden pennun temmellystä karhuntaljalla vieno hymy huulillaan. Niiden vinkaisut ja pienet murahdukset saivat hänet tuntemaan itsensä onnekkaaksi. Olihan hänen sutensa saanut näin hienon pesueen aikaiseksi. Pentujen vieressä makaileva naarassusi myös katseli pentujen touhuja ja vahti niitä silmä kovana. Siinä ajatuksissaan seisoessa Tuomas ei huomannut kuinka häntä muutaman vuoden nuorempi nainen tuli hänen viereensä ja jäi katselemaan pentuja. Aika kului ja hiljalleen pennut vetäytyivät emon ympärille lepäämään ja hakemaan ruokaa. Se muistutti Tuomakselle että hänellä oli töitä tehtävänä ja samassa hän huomasi naisen vierellään. He hymyilivät toisilleen ja nainen viittasi Tuomasta kävelemään kanssaan kohti suuren luolan suuaukkoa.
Siellä heitä odotti seitsemän miestä seisoskellen rennosti ja poltellen kessua. Heidän ympärillään pyöri viitisen sutta jotka jo innokkaasti odottivat matkaa metsän siimekseen. Kun tuomas lähestyi naisen saattaman joukkoa, he ryhdistäytyivät ja muutamat poimivat maahan laskemansa pitkät jouset olalleen. Tunnelma oli hilpeä kun Tuomas jakeli ohjeita:
-Normaali jako, alueelle on kai jo lähetetty tiedustelijoita; ovatko he jo palanneet?
-Kyllä he ovat, alueen pitäisi olla melko turvallinen. Ei yhtään sotilaspartiota monen kilometrin säteellä ja tänään kyläläiset eivät metsästä. Vastasi vanhin, miehistä. Hänen tuuhea musta partansa alkoi jo hieman harmaantua, mutta silmissä loisti yhä sama kirkas katse kuin nuoremmilla silmäpareilla hänen ympärillään.
-Hyvä tänään en halua ongelmia. Pelkkää metsästystä, ei ryöstelyä... Paitsi jos saalis on erityisen houkutteleva. Tuomas virnisti ilkikurisesti ja nauroi naisen paheksuvalle katseelle. Muutkin miehet nauraa höröttivät, mutta he kuvittelivat lasteja kalliita kankaita, ruokaa ja arvoesineitä. Niistä voisi saada hyvän hinnan kauempana kaupungissa.
-Kyllä, siis ketkä ovat lähtemässä ratsain Rijekan alajuoksulle? Neljä miehistä ilmoittautui ja Tuomas nyökkäsi hyväksyvästi. Miehet olivat nuorempia ja jäntevämpiä kuin muut, erikoistuneita metsästämään ratsain.
-Hyvä menkää ja palatkaa saaliin kanssa. Tuomas odotti kunnes neljä nuorukaista katosi metsän siimekseen ja kääntyi jäljelle jääneiden kolmen miehen puolen. He olivat rotevia ja eläneet muutaman kesän enemmän kuin jo lähteneet nuorukaiset.
-Lähdetään, haluan saada tänään karhua illalliseksi. Tuomas vinkkasi silmää, halasi naista vierellään ja he poistui luolasta susien seuraamana.
Heidän mentyään nainen jäi hetkeksi katsomaan metsään, joka oli nielaissut Tuomaksen ja kääntyi sitten takasiin sisälle mennäkseen auttamaan muita luolaan jääneitä päivän askareissa.
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Lukittuja vastauksia
Haen tapaa
purkaa jotain
Jotain? En tiedä.
Kaikki kerääntyy.
Miten sen purkaa,
kun ei löydä sanoja?
Kuinka selittää itselleen,
miksi tärisee?
Kuinka selittää:
miksi ei ole tarpeeksi voimia.
Kuinka päästä pois,
jos ei löydä avainta?
Mietin miksi,
Enkä ymmärrä.
Tunne on...
odottamaton.
purkaa jotain
Jotain? En tiedä.
Kaikki kerääntyy.
Miten sen purkaa,
kun ei löydä sanoja?
Kuinka selittää itselleen,
miksi tärisee?
Kuinka selittää:
miksi ei ole tarpeeksi voimia.
Kuinka päästä pois,
jos ei löydä avainta?
Mietin miksi,
Enkä ymmärrä.
Tunne on...
odottamaton.
maanantai 18. toukokuuta 2009
Tyttö ja punainen kirja
Takana kirjavuorien,
istuu tyttö.
Hän lukee, lukee...
Kirjan toisensa jälkeen.
Mitä hän etsii?
Tarinan tarinan perään
hän joka aamu
tarinaan uuteen herää.
Pystyykö koskaan sulkemaan
kirjaa keskeltä tarinaa?
Pystyykö koskaan sanomaan:
"tää tarina mua koskettaa"?
Laskeeko koskaan kirjojaan
tyytyväisenä sanomaan
onnelliseksi lopuksi kokonaan.
Hän etsii omaansa tarinaa,
kaikkien muiden omista.
Toivoo löytävänsä yhteisen
lopun kirjalle punaisen.
Mutta yhä tyttö istuu
takana kirjavuorien, vartoen
punainen kirja avoinna
ja kastelee sen sivuja
kokemuksen sanoilla
Yhä
istuu tyttö.
Hän lukee, lukee...
Kirjan toisensa jälkeen.
Mitä hän etsii?
Tarinan tarinan perään
hän joka aamu
tarinaan uuteen herää.
Pystyykö koskaan sulkemaan
kirjaa keskeltä tarinaa?
Pystyykö koskaan sanomaan:
"tää tarina mua koskettaa"?
Laskeeko koskaan kirjojaan
tyytyväisenä sanomaan
onnelliseksi lopuksi kokonaan.
Hän etsii omaansa tarinaa,
kaikkien muiden omista.
Toivoo löytävänsä yhteisen
lopun kirjalle punaisen.
Mutta yhä tyttö istuu
takana kirjavuorien, vartoen
punainen kirja avoinna
ja kastelee sen sivuja
kokemuksen sanoilla
Yhä
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Kauneutta ja muutoksia parempaan
Katso itseäsi,
muotojasi, vartaloasi.
Olet kaunis.
Kaikki sinussa on kaunista!
Kaikki on kiinni itsevarmuudesta.
Luota itseesi,
näe parhaat puolesi,
korjaa huonot puolesi,
mutta muista:
olet kaunis joka tapauksessa.
-----------------------------------------------
Nyt sinänsä jännittää, koska totesin että tämä on taas yksi niistä runoista jotka eivät ole angsteja ja mustia ja ehkä hieman omituisia (tosin kyllähän tämäkin omalla tavallaan omituinen on). Mutta pointti on se että oon saanu tehtyä viimein muutakin ku järjetöntä angstia... Oon aika ylpeä itsestäni juuri nyt! Ja aloin myös miettimään, etä mitä enemmän kirjoittaa tuollaista tekstiä, sitä enemmän siihen uskoo ja se on tavallaan käännytämistä uskomaan johonkin mitä ei ennnen uskonut... Ja tuossa tapauksessa se on vain piristävää... Tämä on taas askel kohti parempaa ja itsevarmempaa elämää ^-^
muotojasi, vartaloasi.
Olet kaunis.
Kaikki sinussa on kaunista!
Kaikki on kiinni itsevarmuudesta.
Luota itseesi,
näe parhaat puolesi,
korjaa huonot puolesi,
mutta muista:
olet kaunis joka tapauksessa.
-----------------------------------------------
Nyt sinänsä jännittää, koska totesin että tämä on taas yksi niistä runoista jotka eivät ole angsteja ja mustia ja ehkä hieman omituisia (tosin kyllähän tämäkin omalla tavallaan omituinen on). Mutta pointti on se että oon saanu tehtyä viimein muutakin ku järjetöntä angstia... Oon aika ylpeä itsestäni juuri nyt! Ja aloin myös miettimään, etä mitä enemmän kirjoittaa tuollaista tekstiä, sitä enemmän siihen uskoo ja se on tavallaan käännytämistä uskomaan johonkin mitä ei ennnen uskonut... Ja tuossa tapauksessa se on vain piristävää... Tämä on taas askel kohti parempaa ja itsevarmempaa elämää ^-^
tiistai 12. toukokuuta 2009
Sytytä kynttilä
Aurinko laskee.
Alas, alas.
Piiloon katseilta,
piiloon alkavalta yöltä.
Pimeys saapuu
tuoden ahdistuksen mukanaan.
Piiloon, piiloon.
Älä anna pimeyden saapua,
sytytä kynttilä, ajattele aurinkoa.
Pakene menneeseen,
pakene muistoon valosta.
Anna muiston auringosta lämmittää mieltä.
Älä ajattele pimeyttä,
älä saapuvaa tiedottomuutta.
Se valtaa mielen,
syöksee syvään rotkoon.
Runtelee ruumiin
ja raiskaa mielen.
Pimeys on pelottavaa.
Pakene sitä.
Sytytä kynttilä...
Alas, alas.
Piiloon katseilta,
piiloon alkavalta yöltä.
Pimeys saapuu
tuoden ahdistuksen mukanaan.
Piiloon, piiloon.
Älä anna pimeyden saapua,
sytytä kynttilä, ajattele aurinkoa.
Pakene menneeseen,
pakene muistoon valosta.
Anna muiston auringosta lämmittää mieltä.
Älä ajattele pimeyttä,
älä saapuvaa tiedottomuutta.
Se valtaa mielen,
syöksee syvään rotkoon.
Runtelee ruumiin
ja raiskaa mielen.
Pimeys on pelottavaa.
Pakene sitä.
Sytytä kynttilä...
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Äideille
Hän on äiti.
Hän hoitaa, auttaa, siivoaa.
Hän pyyhkii pois kyyneleet,
putsaa kaikki ruhjeet.
Joten kun kerran vuodessa,
on äideillä päivä vapaata.
Tulee heille kukkia kantaa
ja kiitokset teoistaan antaa.
-------------------------------------------------------
Kiitos kaikille äideille kun jaksatte meitä lapsia ^__^
lauantai 9. toukokuuta 2009
Yhteinen hetki
Kerran,
toisen,
kolmannen,
lyö sydän.
Kerta kerralta nopeammin.
Kaikki muu unohtuu
kun mieli sumentuu
Kaikki muu on turhaa,
tarpeetonta.
Vain kaksi mieltä,
tässä ja nyt.
--------------------------------------------------------------------------------
Hei taas tässä on se kännykkäruno josta Fear of anxietyssä selitin. Tosin muokkasin sitä hieman... Nyt se on hieman kelvollisempi julkaista. Ainakin minusta. En sitten tiedä että onko se paska runo vai ei se on teidän päätettävissä... Mutta sen julkaisin nyt kumminkin, ei voi olla runoilija jos ei uskalla julkaista mitään....
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Katso, kuule, tunne, ymmärrä, lennä, elä
Katso ulos ikkunasta.
Näe taivaan tähdet,
kuun loistamassa taivaalla.
Istu ikkunalaudalla,
kuule pöllön huhuilu,
tuulen ujellus heinikossa.
Anna ajatusten harhailla,
viedä mielen kauas,
kauas taivaalle.
Ylös tähtiin;
ohi planeettojen, ohi komeettojen.
Kauas, kauas
Kauemmaksi kuin kukaan ikinä,
kauemmas kuin koskaan ennen
Kun ympärillä on pelkkää pimeyttä,
voi miettiä rauhassa.
Mikään ei keskeytä,
kukaan ei häiritse.
Mieli rentoutuu;
kerrankin kaikki on oikein,
kaikki loksahtaa paikoilleen
----------------------------------------------------
Kyllä tuo on kirjoitettu ti 5.5.2009 (eli eilen) ja se ei oikeastaan ole minkään erityisen mielialan tuotosta tai mitään. Tuli vaan mieleen tuo ensimmäinen rivi ja sen kun kirjoitti ylös niin oli aivan pakko jatkaa... En edes tiennyt mihin koko homma johtaisi ja sen kyllä huomaa, kun sävy muuttuu ihan vain hieman ensimmäisestä säkeistöstä. Mutta sitä se mun runous on. Kun alkaa lukemaan/kirjoittamaan sitä niin ei koskaan tiedä miten se päättyy... Tosin varmaan mullakin on jonkinlainen sellanen kaava millä noita mahdollisesti alitajuisesti työstän :D.
Noh kaikkein hauskinta oli tuota lukiessa se että kun Katja sen luki niin ei kahteen tai kolmeen kertaan päässy sanaa "katso" pidemmälle ja sille naureskeltiin äikän tunnin loppu. Oli todella kivaa. Kaikkea ne spontaanit runot saa aikaan.
Ja en sitten pidä tuota mitenkään erityisen hyvänä runona, mutta mikä niistä nyt olisi erityisen hieno. Pitäisi kirjoittaa jotain todella sairasta, että pitäisin sitä hienona ja "aitona"... Tosin aitohan se ei silloin kuitenkaan olisi :p. On sekavaa joo...
Ja elekää kysykö otsikosta... Se ei "varsinaisesti" liity runoon, mutta laitoin sen tuohon kuitenkin. Katja ymmärtää ;).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)