Katso, kuule, tunne, ymmärrä, lennä, elä

Katso ulos ikkunasta.

Näe taivaan tähdet,

kuun loistamassa taivaalla.

Istu ikkunalaudalla,

kuule pöllön huhuilu,

tuulen ujellus heinikossa.

Anna ajatusten harhailla,

viedä mielen kauas,

kauas taivaalle.

Ylös tähtiin;

ohi planeettojen, ohi komeettojen.

Kauas, kauas

Kauemmaksi kuin kukaan ikinä,

kauemmas kuin koskaan ennen

Kun ympärillä on pelkkää pimeyttä,

voi miettiä rauhassa.

Mikään ei keskeytä,

kukaan ei häiritse.

Mieli rentoutuu;

kerrankin kaikki on oikein,

kaikki loksahtaa paikoilleen

----------------------------------------------------

Kyllä tuo on kirjoitettu ti 5.5.2009 (eli eilen) ja se ei oikeastaan ole minkään erityisen mielialan tuotosta tai mitään. Tuli vaan mieleen tuo ensimmäinen rivi ja sen kun kirjoitti ylös niin oli aivan pakko jatkaa... En edes tiennyt mihin koko homma johtaisi ja sen kyllä huomaa, kun sävy muuttuu ihan vain hieman ensimmäisestä säkeistöstä. Mutta sitä se mun runous on. Kun alkaa lukemaan/kirjoittamaan sitä niin ei koskaan tiedä miten se päättyy... Tosin varmaan mullakin on jonkinlainen sellanen kaava millä noita mahdollisesti alitajuisesti työstän :D.

Noh kaikkein hauskinta oli tuota lukiessa se että kun Katja sen luki niin ei kahteen tai kolmeen kertaan päässy sanaa "katso" pidemmälle ja sille naureskeltiin äikän tunnin loppu. Oli todella kivaa. Kaikkea ne spontaanit runot saa aikaan.

Ja en sitten pidä tuota mitenkään erityisen hyvänä runona, mutta mikä niistä nyt olisi erityisen hieno. Pitäisi kirjoittaa jotain todella sairasta, että pitäisin sitä hienona ja "aitona"... Tosin aitohan se ei silloin kuitenkaan olisi :p. On sekavaa joo...

Ja elekää kysykö otsikosta... Se ei "varsinaisesti" liity runoon, mutta laitoin sen tuohon kuitenkin. Katja ymmärtää ;).