Se oli tässä, ja ei ollutkaan

Päivä päivältä
kaikki vajoaa.
Alas alas
tyhjyyteen,
tarkoituksetomuuteen,
turhuuteen

Hetki hetkeltä
kaikki tuntuu turhalta.
Onko meillä päämäärää?
Sitäkö tavoitellaan
Tarpeellista?
Hyödyllistä?

Mitä hyötyä tästä
työstä
oikeastaan onkaan?

"Ei elämästä selviä hengissä"
sanoi hän
Niin en minäkää selviä
Apua
Romahdan
kohta

Liika on aina liikaa

Se toinen todellisuuteni

Uni ja pahimmat painajaiseni sekoittuvat mielessäni yhdeksi todellisuudeksi. En enää tiedä missä olen ja kuka olen oikeasti. Ainoa todellisuus, jonka enää tunnistan on tämä harmaus ympärilläni. Se kuori, jonka taakse kätken itseni. En usko, että olen enää mitään muuta.
Herään huomatakseni saman unen jatkuvan päivästä toiseen, tunti tunnin perään sekunninkaan tuntumatta erilaiselta. En tiedä kuinka kauan olen tällä tavalla elänyt, enkä tiedä kuinka pitkään tulen kestämään tätä. Jatkan hamaan maailman loppuun asti eläen todellisuutta, jota ei ole olemassa. Todellisuutta, jossa ihmiset näkevät minut onnellisena ja täydellisenä. Sellaisena kuin ennen olin.
Nyt olen jotain muuta. Hän, joka ei onnistu. Hän, joka ei osaa. Hän, joka ei yritä. He sanovat, että olen muuttunut, erilainen. Etten hymyile kuten ennen. Suuni venyy aina silloin virneeseen ja vakuutan olevani kunnossa. Kaikki on hyvin. Minä olen aina kunnossa ja kaikki on aina hyvin.
En voi enää muuta kuin teeskennellä. Minun todellisuuteni ei ole enää heidän todellisuutensa. En tiedä kuinka elää siinä todellisuudessa, joka muille on oikea. Se ihana entinen todellisuus.
Uneni ovat nyt todellisuuteni. Silloin olen turvassa. Tai niin luulin, kunnes tajusin, että olen loukussa. Lukittuna omaan tilaani.
Näin on silti paras. Oman pääni sisällä olen turvassa. Olen aina ollut.
Tämä todellisuus, tämä aika, tämä elämä. Tämä maailma, minun maailmani.

Kuinka tässä kävikään näin?

Muistoja menneitä
tunteita unohdettuja.
Mistä on kaipaavat kyyneleet tehty?
Missä on unohdus
ja sen suoma rauha?

------------------------------------

Kuinka poistaa ahdistus?
Se pieni ääni sydämessä,
se käskee lopettamaan.
Niin se käskee
ja minä en tottele.

Ymmärrys

Toinen ymmärrä toistaan.
Onko empatiaa olemassakaan?
Myötätuntoa kun antaa
ja toisesta huolta kantaa,
kuinka toinen siihen vastaa?

"Milloin loppuu tää piina?
Kuinka päättää tää matka?"

Vaikka ei ole keinoa toista täysin ymmärtää,
täytyy silti käsittää,
että toinen toisesta välittää.


Eikös olekin söpöli... Loppusoinnut ja kaikkea o.o Olin hieman kettuuntuneella tuulella ja sitä rataa, tuo on vähän ontuva ja tönkkö, mutta ihan kiva yritelmä saada aikaan kunnollista runoa jossa voisi olla vielä sanomaakin... Ehkä.

Kaivattu tunne

Perhosia
perhosia mun vatsassa
Suloinen suudelma
hymy lempeä
Kuinka kaipasinkaan tätä tunnetta

Oon sun vierelläs,
vaikket oo ees lähellä.
Tahdon olla tässä
sun lähelläs,
en missään muualla.

Kiitos et oot olemassa!

Sadetarina

Sataa
Pisarat tippuvat taivaalta
Aurinko kultaa enkelten kyyneleet
Kultaiset kyyneleet pilvistä

Kuinka kaunis onkaan sade
aurinkoisella säällä...

Elämän peli

Kohtalo ja sattuma vastakkain
me nappuloina.
Maailma on shakkilauta
miljoona kertaa miljoona
jokainen nappula erilaisensa.
Kun joku kaatuu, kuka tulee tilalle?
Kuka oikeastaan pelaa,
me vai he...

Elämä on meidän pelimme

Tekotaiteellinen paska

Kukkasia ja aurinkoja...
Mitä tekotaidetta!
Yrität liikaa,
rentoudu.
Anna ajatusten viedä mennessään,
anna niiden vaeltaa.
Kirjoita mitä mieleen juolahtaa
älä ujostele
vaan kirjoita.
Mutta pidä mielessäsi,
olet mitä kirjoitat...

Miitti ja puluilua

Hei kaikki! Teen taas paluuta kirjoittamisen kiehtovaan maailmaan ja olen aloittanut inakin yhden uuden kirjoitusprojektin... Olen aika ylpeä siitä että ylipäätänsä olen jo saanut jotain kirjoitettua :). Julkaisen nekin sitten kun katson niiden pätkien olevan kypsiä siihen :).
Ja olin sittne eilen Risingshadown miitissä tuossa eilen (lauantaina) ja oli kyllä hienoa. Oli aika talvinen fiilis kaikilla... Sellainen vähän harmaa, mutta ei se mitään. Käytiin mm. Senaatintorilla ja kirjoitettiin miittiruno ja toinen tehtävä oli kirjoittaa jotain täysin päätöntä ja epäjohdonmukaista kuin vain olla voi... Ja tyyli oli vapaa. Noh itehän en sitten suostunut tätä omaani julkaisemaan tai siis lausumaan tai lausuttamaan ääneen, mutta nyt lisään sen tänne:

Istuimme Tuomiokirkon portailla katsellen nuoria, jotka söivät sikareita ja katselivat vuorostaan puluja. Emme ymmärtänee, mitä ideaa oli sikareiden syömisessa, mutta sen katseleminen oli huvittavaa. Sikareita syövätkään nuoret eivät oikein näyttäneet ymmärtävän, miksi niin tekivät, mutta yhtä kaikki heilläkin oli hauskaa. Eräs nuorista koki sikarin pahaksi itselleen ja tyhjensi vatsansa sisällön kaiteen yli. Huono-onninen pulu jäi kostean mielenosoituksen tielle ja se ilmaisi oman mielipiteensä kohtalostaan kujertaen raivoisasti. Se nousi siivillee kaiteen takaa sataen reitilleen, joka sattumalta kulki meidän ylitsemme. Heittäydyimme kukin suuntaamme ja minun reittini kävi kohti kiveyksen reunaa. Ennen kuin ehdin tajutakaan, tipuin alas, alas, sinne mistä pulu oli tullut. Hetken ajattelin, että tässä se on. "Voi harmi en koskaan ehtinyt nähdä merta." Se oli hetki. Sitten löysin itseni tyynykasasta.

Kuka minä olen?

Löydän itseni sata ja taas sata kertaa.
Kadotan itseni tuplasti useammin

Istun ihmisten keskellä.
Silti siinä istuu joku muu

Mihin kadotin sen ihmisen jota rakastin?
Hän katosi kokemuksen syövereihin

Katson itseäni peilistä
kerta kerran jälkeen vilkaisen
ja joka kerta hymyilen.

Näen ihmisen erilaisen,
joskus kauhean joskus iloisen.

Voi kuinka en tiedä kuka olen

Pikkulintu

Ammu alas pikkulintu
osoita sitä aseella,
mutta älä paina liipaisimesta.
Anna sen vielä laulaa
anna linnun laulaa vielä kerran
viimeinen laulu.

Tähtää tarkasti
älä osu harhaan
Ammu alas pikkulintu

Pikkulintu kuolee
se nukkuu ikuiseen uneen
ei koskaan enää pikkulintu.
Rauhallinen lintuparka

Voi pikkulintua

Vain kuvitelmaa

Jos joskus löydän sen totuuden,
totuuden, jota jokainen etsii.
Tahdon jakaa sen maailmalle,
jotta jokainen ymmärtää.

Mutta ihminen on sokea.
Se ei näe valoa,
ei toivon kajoa.
Ehkä ei olekaan toivoa.

On vain harhakuva
ja toivo suloinen.

Pieni hetki seesteinen;
hetki onnea ja rauhaa.

Ehkä jos uskon, niin löydän?
jos luotan, ehkä en pety?

Jos kaikki on vain harhaa...
olkoon se silloin täydellistä.

Sulkakynä ja mustepullo

Istun tässä koneen ääressä ja vieressäni on kokonaan lasista tehty karahvi ja viskilasi. Sillä sitten pitäisi luoda oikean tunnelman kirjoittaa jotain todella hienoa ja taiteellista. Tosin tunnelma ei ole ollenkaan hyvä, koska karahvissa on aivan väärää litkua, nimittäin jotain ihmeen puolukkamehua... Tottakai siinä pitäisi olla jotain vahvempaa kuten punaviiniä tai viskiä tai jotain vastaavanalaista. Se että itse tietää virheen vie jo osan siitä oikeasta tunnelmasta jonnekin kaukaisuuteen. Tunnelmaa luomassa on tietysi himmeä valaistus ja rauhallinen romanttinen musiikki. Toivon tottakai kirjoitelmankin siis kulkevan suunnilleen samoilla urilla... Ikävä että valaistusta eivät tuo kynttilät joita siihen idylliin aikaan käytettiin vaan lattialamppu ja tietokoneen keinotekoinen valo tuovat omalla viehättävällä tavallaan nykyaikaisen olon ja siinä väistämättömässä tapauksessa eivät auta yhtään tuskallisessa luomistyössäni ja yrityksessäni luoda aitoa tunnelmaa tilanteeseen...

Kirjoittamiseen tottakai käytän sulkakynää ja mustepulloa, jonka muste tahraa käteni jos käytän vasenta ja siksi käsiala on käytännössä lukukelvotonta kun se on sutattu oikealla kädellä? Ei vaineskaan, vaan kirjoitan vaivattomasti ja siististi tietokoneella, josta ei edes unelmoitu silloin joskus kauan sitten kun vielä käytettiin sulkakyniä ja karahveja ja hienoja esineitä joita nykyään saa antiikkikaupasta tuhottoman korkeaan hintaan jos haluaa laatua. Silloin kynttilät oli tehty oikeasta vahasta ja kaikki tehtiin kunnolla. Nykyään mikään ei toimi ja kaikki valittavat ja mikään luksus ei ole hyvä. Minäkin valitan että kaikki on huonosti ja mikään ei toimi... On se maailma jännä.

Kun kallistan lasin huulilleni ja nielaisen sen pohjalla lilluneen punaisen aineen (ja nyt päästiin taas siihen romanttisene puoleen) kurkustani alas, ajattelen kuinka naamani vääntyisi irvistykseen jos se olisi aitoa tavaraa ja kuinka sillon toivoisin, että vesi olisi puhdasta juotavaksi. Kuinka silloin päivittelisinkään sitä, että illalla kynttilän valossa ei näe kirjoittaa hönkäsen pöläystä ja kaikki hyvät ideat menevät hukkaan iltamyöhällä tai sitten pilaan silmäni rasittamalla niitä liian pimeässä työskennellessäni. Olettaen tottakai, että olen saanut mitään kirjoitettua tai että minulla ylipäätänsä on mitä juoda jos vaikka olisinkin köyhä jonkun Heikintytär tai vastaavanlaista...

Jos siis tarkkaan ajatellaan, tämä on ehdottomasti parempi asetelma kuin voisi olla. Ja on sinällään oma hienoutensa juoda melkein mitä tahansa karahvista, jossa on kunnon tyylikäs korkki ja kaikkea. Loppujenlopuksi en edes muista miksi aloitin kirjoittamaan... Tiedän vain että minulla täytyi olla jokin hieno päämäärä jota kohti ehkä alussa kuljin ja jonka suunnan unohdin ennemmin tai myöhemmin. Tai sitten tällä ei alkujaankaan ollut mitään oikeaa suuntaa? Kuka tietää ja ketä oikeastaan edes kiinnostaa?

Valo

Valo verhojen välistä.
Juova täynnä pölyhiukkasia.
Tanssivat haituvat,
pakenevat tuulta,
avointa ikkunaa,
viileän ilman kosketusta.

-----------------------------------------------------------------------------------

Tuossakaan taas ollut mitään järkeä... Mietin taas kuinka onnea ei saa paperille. Vain surun saa vangittua jne jne. Kaikkea sellasta todella filosofista koskien runoutta. Mutta tuo tuoli jotenkin mieleen kun suljin verhot... Ehkä vaan tuli sellainen tekotaiteellinen lause mieleen ja siitä sitten lähti kehittelemään...

"7 Days to the wolves" vol 2

Tuulen kosketus tuntui hyvältä kasvoilla ja mikään ei voisi vetää vertoja ratastamiselle. Janne tunsi kuinka jousi painoi hänen selässään jo oikein odotti että se jännitettäisiin kohti saalista. Janne kuvitteli mielessään, kuinka hän jännittäisi jousensa ratsailla ja tähtäisi nuolensa kohti pakoon juoksevaa peuraa. Se yrittäisi epätoivoisesti paeta, mutta pian nuoli iskeytyisi siihen ja tappaisi olentoparan mahollisimman nopeasti.

Hän ratsasti muita edellä ja nopeammin kuin toiset. Ruohikkoinen maa tömisi hänen hevosensa kavioiden alla ja auringon lasku pilkotti puiden lomasta. Tosin pian pitäisi pysähtyä jotta he voisivat lähteä jalkaisin metsään etsimään mahdollisia saaliita. Joten Janne vetti ratsunsa suitsia ja hillitsi sen kävelyvauhtiin. Muut olivat vielä kaukana takana ja odotellessaan että muut saisivat hänet kiinni, Janne tarkkaili ympäristöään siinä toivossa että näkisi jotain jota tähdätä nuolella. Hänen ilmeensä kirkaistui; hän kurotti alaspäin ja veti nuolen viinistä. Juoli asettui melkein itsestään oikealle kohdalle, Janne jännitti jousensa, tähtäsi hetken ja ampui. Nuoli syöksyi ja osui kahlaamon toisella puolella olevaan ahmaa ja se kaatui puoliksi pensaaseen, jota se ilmeisesti oli ollut tutkimassa. Hymy hiipi Jannen huulille ja hän pysäytti hevosensa hakeakseen saaliinsa toiselta rannalta. Oli parempi ensin odottaa muita ja sitten ylittää virta, koska maat Rijekan toisella puolen kuluivat muille ja sinne ei varsinaisesti ollut lupa mennä. Vaikka Jannen kaltaisia lainsuojattomia eivät sellaiset rajat estäneet, tietty varovaisuus ei koskaan ollut pahitteeksi.

Jo ampuessaan Janne oli kuullut lähestyvien kavioiden töminän ja pian olivat hänen kolme ystäväänsä paikalla ja he tiedustelivat mitä kohti Janne oli ampunut. Janne kertoi ahmasta ja he ylittivät virran ripeästi. Vesi oli kylmää ja heidän kengänpohjansa kastuivat virtaa ylittäessä. Toisella rannalla Janne hyppäsi ketterästi hevosensa selästä ja meni tutkimaan ampumaansa eläintä. Ahma makasi kuolleena, pää pusikossa ja Janne kohotti oksia nähdäkseen mitä ahma oikein oli tutkinut. Hänen huutonsa houkutteli muut kolme nuorukaista paikalle ja hekin kumartuivat katsomaan Janne olan yli mitä tämä oikein näki. Keskellä pusikkoa makasi nuori vaaleahiuksinen mies tajuttomana.
-Mitäs tälle tehdään? Janne katsahti tovereitaan kulma koholla.
-Siis onko se hengissä vielä? Eihän me sitä tuohonkaan voida jättäää... Vai voidaanko?
-Mitäköhän Tuomas sanoo jos tuodaan sille peurojen sijaan joku juippi pusikosta? Vanhin heistä, muita pitempi ja viksillä varustettu mies naurahteli taaimmaisena ja muut kääntyivät katsomaan häntä. Kysymys oli tottakai aiheellinen. He eivät tienneet kuka tämä nuorukainen oli ja olisiko turvallista viedä hänet luoliin.
-Eihän me voida sitä kumminkaan tähän jättää sehän kuolee vielä tai jotain... Tuskin tuollainen pätkä meille mitään mahtaa... Jannen äänensävy oli mietteliäs kun hän tarkasteli pusikossa makaavaa muukalaista. Tämä oli pienikokoinen ja vaatteista päätelleen melko varakas. Vaaleat hiukset olivat tahraantuneet otsata vuotavaan vereen. Havva ei ollut suurensuuri ja vuoto oli jo tyrehtynyt, mutta Jannen kävi sääliksi nuorta poloista.
-Otetaan se mukaan, ei me siinä varsinaisesti mitään hävitä. Palautetaan silmät sidottuna mistä löydettiinkin jos siitä ei ole hyötyä. Puhuja oli ryhmän nuorin, hieman ajattelematon punapää. Hänen siniset silmänsä katselivat nyt häntä, tajuttoman sijaan, tuijottavaa kolmikkoa.
-Mitä mä nyt sanoin? Hän naurahti kepeästi ja Janne pyöräytti silmiään leikillisesti.
-Et mitään. Kai meidän pitää ottaa tää mukaan. Jos vaikka nostetaan se mun satulan eteen ja Jani saa sitten jäädä vahtimaan hevosia ja tätä tyyppii kun me metsästetään, kun se niin halusi ottaa sen mukaan.
-Ei ole reilua! Mäkin haluan metsälle! Punapäinen Jani protestoi, mutta vastaan ei ollut sanomista. Löytynyt mies oli Jannen löydös ja hän päätti silloin mitä sille tehtäisiin.

Janne heitti ahman satulansa taakse ja kiinnitti sen siihen nahkahihnoilla tiukasti kiinni. Löydetyn nuorukaisen he nostivat yhdessä Jannen eteen satulaan ja sitten kaikki pääsivät uudestaan kahlaamaan hyiseen veteen. Toisella rannalla Janne alkoi pohtia, kannattiko ollenkaan pysähtyä metsästämään. Hän ei tarkemmin ajateltuna voinut jättää Jania yksin muukalaisen kanssa, joskin tajuttoman, istuskelemaan. Siinä oli omat vaaransa, jos muukalainen olisi vaikka vakooja. Kaikkein järkevintä olisi viedä muukalainen suoraan luoliin ja sitten palata metsästämään. Hevonen olisi jo liian väsynyt siinä vaiheessa, mutta hän voisi lähteä virittäämään muutaman ansan pupujusseille. Muuta pärjäisivät aivan hyvin ilman häntäkin. Ja silloin Janin ei tarvitsisi jäädä vahtimaan mitään vaan hänkin pääsisi metsällä; kaikki siis voittaisivat. Näitä ajatellessaan muut olivat kääntyneet katsomaan häntä.
-Joko mennään? Kysyi viiksekäs mies innokkaana pääsemään eteenpäin.
-Joo, mutta mun kannattaa kaiketi palata takaisin luolille... Janne virkkoi hitaasti, kuin ajatelleen samalla loppuun.
-Viemään tuo vai mitä?
-Joo kun kai se pitäsi saada hoitoon tai jotain... Janne vastasi kysyvästi. Etteköhän te saa pyydystettyä tarpeeksi ilman muakin vai mitä? Hän lisäsi vielä nauraen.

Lopulta heidän tiensä erkanivat. Muut jatkoivat matkaa suojaiseen korpeen, jonne he piilottivat ratsunsa lähtiessään metsään jouset valmiina ampumaan ja Janne palasi samaa reittiä takaisin joen vartta pitkin luolille. Takaisin meni tietysti paljon enemmän aikaa kuin menomatkaan ja aurinko oli jo ehtinyt laskea horisontin taakse, kun hän vihelsi luolan suulla. Ei mennyt pitkään, kun hänen ympärillään oli muutama mies ja naisia auttamassa. He nostivat yhä tajuttomana olevan miehen Jannen edestä satulasta ja kantoivat hänet sisään luolan uumeniin.

Sisällä eräässä peräkammarissa Tuomasta saattanut nainen puhdisti miehen haavan ja jäi vartioimaan tätä hiljaa. Varmuuden vuoksi Janne oli itse jäänyt vartioimaan miestä ja lähettänyt yhden 15 kesäisen pojan asettamaan muutaman ansan hänen puolestaan. Nyt hän istui yhdessä nurkassa hiljaa naista tuijottaen. Keskustelusta ei tulisi yhtään mitään, nainen oli syntynyt mykkänä ja oli Tuomaksen ansiota, että häntä ei oltu poltettu roviolla noitana. Pitkät kiharat virtasivat mustina kiehkuroina yli olkapäiden ja levollinen katse silmissään nainen kuroi umpeen muukalaisen matkaviittaa, joka oli ilmeisesti repeytynyt jossain välissä.

Aika kului ja Janne alkoi odotella Tuomasta saapuvaksi takaisin metsästysretkeltään. Yleensä heidän ei ollut tarvis matkata kovin kauas löytääkseen sopivaa riistaa. Eikä aikaakaan kun Janne jo kuuli vihellyksen ja hetkeä sen jälkeen verho oviaukon edess heilahti ja Tuomas astui peräkammariin rauhallinen ilme kasvoillaan.
-Mitäs täältä löytyy? Luulin että sitä lähdettiin metsästämään eikä pelastusretkelle? Marie voisitkos vähän väistää... Tuomas työnsi naisen hellasti pois edestään, jotta hän näkisi vuoteella makaavan nuorukaisen paremmin. Tuomaksen perässä tusina muutakin saapui kammariin ja osa joutui jäämään ulkopuolelle sen pienuuden takia. Kun kaikki olivat hetken tuijotelleet nukkuvaa hahmoa, hän yhtäkkiä liikahti ja tämän huulista purkautui muutama kirosana; ilmeisesti päätä särki hieman.

"7 Days to the wolves"

Aivan siis tämä on se minun paljon puhumani äikän myöhästynyt tehtävä... Ja vielä surkeasti kesken kaiken lisäksi... Jaa siis tuota, tällä hetkellä en ole varma onko tämä fanfictionia vai ei :D. Saa nähdä sitten myöhemmin keitä tänne ilmestyy...

------------------------------------------------------------------------------------

Tuomas katseli kuuden pennun temmellystä karhuntaljalla vieno hymy huulillaan. Niiden vinkaisut ja pienet murahdukset saivat hänet tuntemaan itsensä onnekkaaksi. Olihan hänen sutensa saanut näin hienon pesueen aikaiseksi. Pentujen vieressä makaileva naarassusi myös katseli pentujen touhuja ja vahti niitä silmä kovana. Siinä ajatuksissaan seisoessa Tuomas ei huomannut kuinka häntä muutaman vuoden nuorempi nainen tuli hänen viereensä ja jäi katselemaan pentuja. Aika kului ja hiljalleen pennut vetäytyivät emon ympärille lepäämään ja hakemaan ruokaa. Se muistutti Tuomakselle että hänellä oli töitä tehtävänä ja samassa hän huomasi naisen vierellään. He hymyilivät toisilleen ja nainen viittasi Tuomasta kävelemään kanssaan kohti suuren luolan suuaukkoa.

Siellä heitä odotti seitsemän miestä seisoskellen rennosti ja poltellen kessua. Heidän ympärillään pyöri viitisen sutta jotka jo innokkaasti odottivat matkaa metsän siimekseen. Kun tuomas lähestyi naisen saattaman joukkoa, he ryhdistäytyivät ja muutamat poimivat maahan laskemansa pitkät jouset olalleen. Tunnelma oli hilpeä kun Tuomas jakeli ohjeita:
-Normaali jako, alueelle on kai jo lähetetty tiedustelijoita; ovatko he jo palanneet?
-Kyllä he ovat, alueen pitäisi olla melko turvallinen. Ei yhtään sotilaspartiota monen kilometrin säteellä ja tänään kyläläiset eivät metsästä. Vastasi vanhin, miehistä. Hänen tuuhea musta partansa alkoi jo hieman harmaantua, mutta silmissä loisti yhä sama kirkas katse kuin nuoremmilla silmäpareilla hänen ympärillään.
-Hyvä tänään en halua ongelmia. Pelkkää metsästystä, ei ryöstelyä... Paitsi jos saalis on erityisen houkutteleva. Tuomas virnisti ilkikurisesti ja nauroi naisen paheksuvalle katseelle. Muutkin miehet nauraa höröttivät, mutta he kuvittelivat lasteja kalliita kankaita, ruokaa ja arvoesineitä. Niistä voisi saada hyvän hinnan kauempana kaupungissa.
-Kyllä, siis ketkä ovat lähtemässä ratsain Rijekan alajuoksulle? Neljä miehistä ilmoittautui ja Tuomas nyökkäsi hyväksyvästi. Miehet olivat nuorempia ja jäntevämpiä kuin muut, erikoistuneita metsästämään ratsain.
-Hyvä menkää ja palatkaa saaliin kanssa. Tuomas odotti kunnes neljä nuorukaista katosi metsän siimekseen ja kääntyi jäljelle jääneiden kolmen miehen puolen. He olivat rotevia ja eläneet muutaman kesän enemmän kuin jo lähteneet nuorukaiset.
-Lähdetään, haluan saada tänään karhua illalliseksi. Tuomas vinkkasi silmää, halasi naista vierellään ja he poistui luolasta susien seuraamana.
Heidän mentyään nainen jäi hetkeksi katsomaan metsään, joka oli nielaissut Tuomaksen ja kääntyi sitten takasiin sisälle mennäkseen auttamaan muita luolaan jääneitä päivän askareissa.

Lukittuja vastauksia

Haen tapaa
purkaa jotain
Jotain? En tiedä.
Kaikki kerääntyy.
Miten sen purkaa,
kun ei löydä sanoja?
Kuinka selittää itselleen,
miksi tärisee?
Kuinka selittää:
miksi ei ole tarpeeksi voimia.
Kuinka päästä pois,
jos ei löydä avainta?
Mietin miksi,
Enkä ymmärrä.
Tunne on...
odottamaton.

Tyttö ja punainen kirja

Takana kirjavuorien,
istuu tyttö.
Hän lukee, lukee...
Kirjan toisensa jälkeen.
Mitä hän etsii?

Tarinan tarinan perään
hän joka aamu
tarinaan uuteen herää.
Pystyykö koskaan sulkemaan
kirjaa keskeltä tarinaa?
Pystyykö koskaan sanomaan:
"tää tarina mua koskettaa"?

Laskeeko koskaan kirjojaan
tyytyväisenä sanomaan
onnelliseksi lopuksi kokonaan.
Hän etsii omaansa tarinaa,
kaikkien muiden omista.
Toivoo löytävänsä yhteisen
lopun kirjalle punaisen.

Mutta yhä tyttö istuu
takana kirjavuorien, vartoen
punainen kirja avoinna
ja kastelee sen sivuja
kokemuksen sanoilla
Yhä

Kauneutta ja muutoksia parempaan

Katso itseäsi,
muotojasi, vartaloasi.
Olet kaunis.
Kaikki sinussa on kaunista!

Kaikki on kiinni itsevarmuudesta.
Luota itseesi,
näe parhaat puolesi,
korjaa huonot puolesi,
mutta muista:
olet kaunis joka tapauksessa.

-----------------------------------------------

Nyt sinänsä jännittää, koska totesin että tämä on taas yksi niistä runoista jotka eivät ole angsteja ja mustia ja ehkä hieman omituisia (tosin kyllähän tämäkin omalla tavallaan omituinen on). Mutta pointti on se että oon saanu tehtyä viimein muutakin ku järjetöntä angstia... Oon aika ylpeä itsestäni juuri nyt! Ja aloin myös miettimään, etä mitä enemmän kirjoittaa tuollaista tekstiä, sitä enemmän siihen uskoo ja se on tavallaan käännytämistä uskomaan johonkin mitä ei ennnen uskonut... Ja tuossa tapauksessa se on vain piristävää... Tämä on taas askel kohti parempaa ja itsevarmempaa elämää ^-^

Sytytä kynttilä

Aurinko laskee.
Alas, alas.
Piiloon katseilta,
piiloon alkavalta yöltä.

Pimeys saapuu
tuoden ahdistuksen mukanaan.
Piiloon, piiloon.
Älä anna pimeyden saapua,
sytytä kynttilä, ajattele aurinkoa.

Pakene menneeseen,
pakene muistoon valosta.
Anna muiston auringosta lämmittää mieltä.
Älä ajattele pimeyttä,
älä saapuvaa tiedottomuutta.

Se valtaa mielen,
syöksee syvään rotkoon.
Runtelee ruumiin
ja raiskaa mielen.

Pimeys on pelottavaa.
Pakene sitä.
Sytytä kynttilä...

Äideille

Hän on äiti.
Hän hoitaa, auttaa, siivoaa.
Hän pyyhkii pois kyyneleet,
putsaa kaikki ruhjeet.
Joten kun kerran vuodessa,
on äideillä päivä vapaata.
Tulee heille kukkia kantaa
ja kiitokset teoistaan antaa.

-------------------------------------------------------
Kiitos kaikille äideille kun jaksatte meitä lapsia ^__^

Yhteinen hetki

Kerran,

toisen,

kolmannen,

lyö sydän.

Kerta kerralta nopeammin.

Kaikki muu unohtuu

kun mieli sumentuu

Kaikki muu on turhaa,

tarpeetonta.

Vain kaksi mieltä,

tässä ja nyt.

--------------------------------------------------------------------------------

Hei taas tässä on se kännykkäruno josta Fear of anxietyssä selitin. Tosin muokkasin sitä hieman... Nyt se on hieman kelvollisempi julkaista. Ainakin minusta. En sitten tiedä että onko se paska runo vai ei se on teidän päätettävissä... Mutta sen julkaisin nyt kumminkin, ei voi olla runoilija jos ei uskalla julkaista mitään....

Katso, kuule, tunne, ymmärrä, lennä, elä

Katso ulos ikkunasta.

Näe taivaan tähdet,

kuun loistamassa taivaalla.

Istu ikkunalaudalla,

kuule pöllön huhuilu,

tuulen ujellus heinikossa.

Anna ajatusten harhailla,

viedä mielen kauas,

kauas taivaalle.

Ylös tähtiin;

ohi planeettojen, ohi komeettojen.

Kauas, kauas

Kauemmaksi kuin kukaan ikinä,

kauemmas kuin koskaan ennen

Kun ympärillä on pelkkää pimeyttä,

voi miettiä rauhassa.

Mikään ei keskeytä,

kukaan ei häiritse.

Mieli rentoutuu;

kerrankin kaikki on oikein,

kaikki loksahtaa paikoilleen

----------------------------------------------------

Kyllä tuo on kirjoitettu ti 5.5.2009 (eli eilen) ja se ei oikeastaan ole minkään erityisen mielialan tuotosta tai mitään. Tuli vaan mieleen tuo ensimmäinen rivi ja sen kun kirjoitti ylös niin oli aivan pakko jatkaa... En edes tiennyt mihin koko homma johtaisi ja sen kyllä huomaa, kun sävy muuttuu ihan vain hieman ensimmäisestä säkeistöstä. Mutta sitä se mun runous on. Kun alkaa lukemaan/kirjoittamaan sitä niin ei koskaan tiedä miten se päättyy... Tosin varmaan mullakin on jonkinlainen sellanen kaava millä noita mahdollisesti alitajuisesti työstän :D.

Noh kaikkein hauskinta oli tuota lukiessa se että kun Katja sen luki niin ei kahteen tai kolmeen kertaan päässy sanaa "katso" pidemmälle ja sille naureskeltiin äikän tunnin loppu. Oli todella kivaa. Kaikkea ne spontaanit runot saa aikaan.

Ja en sitten pidä tuota mitenkään erityisen hyvänä runona, mutta mikä niistä nyt olisi erityisen hieno. Pitäisi kirjoittaa jotain todella sairasta, että pitäisin sitä hienona ja "aitona"... Tosin aitohan se ei silloin kuitenkaan olisi :p. On sekavaa joo...

Ja elekää kysykö otsikosta... Se ei "varsinaisesti" liity runoon, mutta laitoin sen tuohon kuitenkin. Katja ymmärtää ;).